If you never try, ýou'll never know

1. Annan(hostsis) synttärikakku 2. Ravintola, jossa juhlittiin synttäreitä 3. Teinipeili ennen puntteja, mä, Ann & Breanna 4. Homestreet

1. Aamupalaa takapihalla 2. mun lemppari Texmex-ravintola 3. Syömässä kisojen jälkeen 4. meidän team suit (hehkee afterswim.....)
 

Heissan, nyt onki jo 2 kuukautta jenkkielämää takana, ja aika arjeltahan tää alkaa tuntua. Arkipäivät menee koulussa ja treeneissä, usein käydään myös hostien kanssa ulkona syömässä. Nyt meillä on ollu tosi paljon kisoja, niin lauantaitkin on menny uintiin ja sunnuntait chillailuun. Eilen oli meidän eka away-meet ja ajeltiin joukkueen kanssa keltasella koulubussilla Rockwalliin Dallasin lähelle. Meidän koulussa uinti on tosi vakava laji, ja välillä vähän kyllästyttääkin tää altaa eestaas vetäminen, ku itteeni ei se kisamenestys niin hirveesti jaksa innostaa.
Luulen, että tää saattaa olla kaikista vaikeinta aikaa vaihtarivuodesta. En oo vielä saanu sellasia oikeesti läheisiä ystäviä, enkä oo enkkua puhuessa itsevarma höpöttäjäomaitteni, mutta uutuudenviehätys tuli ja meni.
Mulla ei oo ylipäätänsäkään täällä Texarkanassa oikeen missään vaiheessa tullu semmosta "omg elän mun unelmaa, en pysty lopettaa hymyilyä" -fiilistä, ihan hauskoja hetkiä on ollu ja kaikkea uutta tullu koettua, mutta nautin mun Helsinki-elämästä enemmän. Soft Landing Campin jälkeen JFK:lla lentoa oottaessani bongasin omenapatsaan, johon oli maalattu purjeveneitä Helsingin edustalla, ja sitä kattoessani vaan mietin, että mitä helvetin järkeä jättää ihana elämä Helsingissä taakse ja lähteä jonnekin Texasin kuuseen. Samalla kuitenkin tiesin, että mahollisuus vaihtariks lähdöstä ois kokoajan kaihertanu mun mieltä, enkä ois pystyny olla ajattelematta, että "millastakohan siellä muualla ois". Ihmiset tekee paikan, sanotaan, ja eiköhän tääkin lähe tästä vielä nousuun sittenku löydän ne oikeet tyypit.