Voiton puolella

"Beginnings are usually scary and endings are usually sad, but it's everything in between that makes it all worth living."

 

150 päivää sitten sanoin heipat Helsinkii-Vantaalla ja 150 päivän päästä on aika uusien hyvästien vuoro.

 Ristiriitaisten tunteiden pyörremyrskyn sijasta mulla on tällä hetkellä ihan älyttömän hyvä fiilis. Elämä hymyilee ja hymyilen sille takas, jutut täällä on loksahtanu kohdalleen, unelmia toteutuu ja oon rämpiny rankimpien aikojen läpi.

 Taaksepäin kattoessa mulla on älytön voittajafiilis, tein sen, selvisin puoleenväliin, enkä nää enää mitään syytä lopettaa, alussa kaikki tosiaan on hankalinta. Samalla myös älyyn kuinka ihania muistoja mulle on matkanvarrella kertyny, vaikka en niitä kokoaikaa ookkaan osannu arvostaa. (härregud ku herkistyin tähän postaukseen kuvia valitessani ja näitä hetkiä muistellessa)

300 päivää Texarkanassa tuntuu mulle just sopivalta, en haluis lähtee täältä vielä, just kun kaikki kiva on alkamassa, mutta tuskin viihtyisin täällä pidempääkään, sen verran elävämpi paikka Helsinki on, vaihtarin vapaudeton elämä tympäsee välillä aika pahasti ja en malta oottaa eet pääsen taas mun rakkaiden luokse, vaikka niitä löytyy Atlantin tältäkin puolen.

5 kuukauden päästä fiilikset saattaa olla enemmän sotkussa. Vielä en osaa murehtia lähtöää, varmasti tulee useitakin pikkujuttuja ja ihmisiä ikävä, mutta en osaa kuvitella itteeni siihen hetkeen ja oon onnellinen siitä.

Meidän uintikausi loppuu ens kuussa ja aikaa jää vihdoin muullekin, tiedossa on reissut ympäri Texasia, Havaijille ja New Orleansiin. Tokalla lukukaudella mun aineetkin on alkanu pikkuhiljaa vaikeentumaan, mikä on tosi kiva (kerran ressu aina ressu, ehehee), koska tähän asti kaikki on tuntunu turhauttavan helpolta.

Ennen kaikkea oon kuitenki löytäny kavereita, jotka tykkää musta mun itteni takia ja voin sanoo mun enkun olevan sujuvaa. Oon sopeutunu tänne, ja kaiken jälkeen se on ihan mahtavaa, en malta odottaa, mitä tää toinen puolikas tuo tullessaan.

#sunnuntaimasennus

Alkuun vaan varotuksen sana, että tää on tosi ängstinen ja negatiivinen postaus, mutta tälläset sunnuntaifiilikset mulla tällähetkellä on, enkä haluu antaa mun elämästä pelkkää tanssinpilvihattaroillasateenkaartenpäälläelämäontäydellistäjaoonniinonnellinenettäoksettaa -kuvaa Ens postauksessa luvassa ilosempia ja positiivisempiä fiiliksiä, niitä elämän pieniä ja isompia iloja, mutta tälläkertaa avaudun siitä ei-niin-mukavasta puolesta, joka yhtälailla kuuluu elämään.

Voisinko vaan maata mun uudessa jumpsuitissa ja skipata enkunläksyt joista en taaskaan älyy mitään?

Nyt on kiitospäiväloma takana ja huomenna soi herätyskello 5:30 ja paluu takasin kouluun ja treeneihin. Mua ahistaa loman loppu ihan älyttömästi, tuntuu ettei mun jenkkiarjessa oo  mitään odottamisen arvosta, vaan kaikki kiva tapahtuu lomilla ja viikonloppusin. Arkipäivät on vaan yhtä selviytymistä, kiskon itteni sängystä ylös, sen jälkeen sinne kylmään uima-altaaseen, ja koitan jaksaa treenit läpi, sitten se ite koulu, joka ei tunnu yhtään mielekkäältä, viel afterschool practicestä selviytyminen, iso kasa läksyjä, nukkumaan ja here we go again.
Suurimmassa osassa aineita mun kanssaopiskelijat lähinnä ärsyttää, espanjassa ja world historyssa kaikki on fresmaneja ja sophmoreja, ja kummassakin noista aineista käydään läpi asiat, jotka oon jo miljoonaan kertaan opiskellu, ja noi maikat ei anna mun ees nukkua. Graphic desingissa istun tanskalaisvaihtarin vieressä, jolle koitan aina puhua, mutta se vaan tekstailee sen tyttöystävälle. Matikassa mulla ois kavereita, mutta meidän opettaja on supertiukka, joten sielläkään ei pysty juttelemaan. Astronomiassa on taas sellanen poikaporukka senior ghettogangstoja, jotka juttelee niiden ghettoaksentilla keskenään ja on ottanu ton kurssin vaan päästäkseen helpolla. Mua vois oikeesti kiinnostaa jotkut mustat aukot ja muut universumin ihmeet, mutta tähänmennessä ollaan opittu, että vuodenajat johtuu maanakselin kallistuskulmasta ja että kuu kiertää maapalloa. Onneks enkussa ja ranskassa mulla on jutteluseuraa ja kivat opettajat, tosin ap-english on muuten mulle ihan tuskaa. Uintitreenitkin nää kaikki ottaa ihan supervakavasti, siinä missä Suomessa vaan naurettiin ja pelleiltiin, niin täällä joka treeni on valmistautumista ah-niin-tärkeisiin kisoihin ja vähänki teet jotain muuta niin saat kaikkien vihat päälles.
Niitä moikkailukavereita mulla riittää vaikka muille jakaa, mutta sit sellasia oikeesti klikkaavia hyviä ystäviä on niin vaikee löytää, kun kaikilla on jo niin tiiviit porukat. Toki mulla on ihana Alysha, mutta senkin kanssa nähään tosi harvoin.

Millon tää menee tästä paremmaks? Vaihto-oppislasvuosi, mutta kouluun raahautuminen saa mut vaan turhautumaan. Nää aineet ei voi vähempää kiinnostaa mua ja jenkit on niin jäljessä, etten pahemmin mitään opikaan, en saa tunneilla homehtumisesta mitään kredittiä tai pääse istumaan niiden ihmisten kanssa jotka saa muutettua harmaimman hissantunninkin hassunhauskaksi sirkukseksi.

Mulla on myös kauhee ikävä Suomen koulusysteemiä, sitä kun kaheksantoistavuotiaita kohdellaan aikuisina ihmisinä, eikä keskenkasvusina kakaroina, jotka tarttee sääntöjä sääntöjen perään. Kaipaan sitä, että vastuu mun opiskeluista on mulla omalla itelläni, voin jättää läksyt väliin tai viettää aamutunnin omassa sängyssäni, ja silti saada kurssista kympin kunhan vaan oon sisäistäny asiat. Täällä saa tardyn, jos ei oo paikallaan istumassa samalla sekunnilla kun kello soi, mun juuri ostama mäkin aamukahvi kaadettin roskikseen, koska sääntöjen mukaan koulussa saa pitää esillä vaan pullotettua vettä, kampukselta poistumiseen tarttee huoltajan hakemaan ja jos ei niittaa kotona tekemiään muistiinpanoja hissan quiziin, saa hylätyn, vaikka kuinka osais kaiken.