Mitä vaihtarivuodesta jäi käteen? - My thoughts after half a year

Puolisen vuotta (jostain syystä en enää laske päiviä yhtä tarkkaan kun ennen lähtöä..) on jo kulunu siitä, kun saavuin takas koto-Suomeen. En tiedä lukeeko tätä blogia enää kukaan, mutta joululagauksen keskellä iski kirjotusfiilis ja ainakin ite voin palata näihin mietteisiin.

Koko vaihtarivuosi alkaa tavallaan tuntua jo tosi hassulta ja kaukaiselta ajatukselta, vaikka samalla se on jollakin tapaa läsnä mun ajatuksissa ja elämässä joka päivä. Somen infovirrasta tulee väkisinkin nähtyä jenkkikavereiden elämää, sen lisäksi snäppäilen päivittäin mun venäläiselle host-siskolle sekä parhaille jenkkikavereille. Uskon, että nää suhteet tulee kestämään mun loppuelämän, ja ainaki host-siskoa lähen varmasti vielä moikkaamaan. Ollaan myös vieläkin yhteydessä mun NYCin orientaatioleirityyppien kanssa, ja oon tutustunu muihinki ex-vaihtareihin, mikä on mahtavaa. Texarkanaan en sinänsä kaipaa, vaikka mulla onkin ikävä ihmisiä siellä, ja niiden ig-kuvia katellessa tulee usein haikee olo.

Suomeen paluu mulla on sujunu tosi kivuttomasti. Usein puhutaan käänteisestä kulttuurishokista, mutta - alkupäivien hämmennystä lukuunottamatta - en sellasta oo kokenu. Ysiseiskojen vuosiluokalle meno syksyllä tuntu ahdistavalta ajatukselta, ja tbh oon hengannu tosi paljon abien ja muiden paluuvaihtarien kanssa. Ekassa jaksossa istuin kaikilla kursseilla jonkun ex-vaihtarin vieressä, mutta nyt kolmosjaksossa oon ottanu itteeni niskasta kiinni ja tunkenu niihin kakkosten porukoihin, ja nopeesti oon niihin tutustunu, ku oon vaan uskaltanu eka mennä mukaan. :)

Vaihtarivuoden aikana itsenäistyin ja kasvoin henkisesti monellakin tapaa. Opin arvostamaan monia asioita, joita ennen pidin niin itsestään selvinä. Matkailu avartaa, ja vaihtovuosi avas mun silmät. Tää syksy onkin ollu mun elämän onnellisinta aikaa. Tuntuu, että osaan aidosti iloita niistä arjen pikkujutuista, kuten Aleksin jouluvaloista tai saunakeskusteluista mutsin kanssa.Texarkanan tylsyys ja tapahtumaköyhyys avas mun silmät Helsingin elävyydelle ja sellanen kokemushakuinen ja ennakkoluuloton "pitää osallistua vaikka mummojen two-step -tunnille ja lähteä retkelle maissipellolle, koska ikinä ei tiedä mitä löytää" -asenne on varmaan mussa jäädäkseen. Tänä syksynä oonkin ollu turistina kotikaupungissani, ja raahannu mun kavereita vaikka mihin tapahtumiin kaljakellunnasta ja silakkamarkkinoista Lucia-kulkueeseen, koska tuntuu niin hölmöltä jättää tän kaupungin mahollisuuksia käyttämättä.

Oon myös oivaltanu, kuinka paljon omilla valinnoillaan voi vaikuttaa onnellisuuteensa ja saanu lisää uskallusta elää "if it makes you happy, then do it, if it doesn't then don't" -periaatteen mukaan. Mua ei enää kiinnosta, vaikka joku pitäis mua nolona, koska mä tiedän kuka mä oon, ja mikä tekee mut onnelliseksi. Kliseistä, mutta uskallan olla oma itseni, koska viime vuonna huomasin, kuinka henkisesti raskasta omien mielipiteiden sensuroiminen on. Jenkkien suorituskulttuurissa elämisen jälkeen musta on tullu määrätietoisempi. Siellä painotettiin niin paljon sitä, kuinka unelmat toteutuu, jos niiden eteen vaan tekee työtä, ja se asenne tarttu muhunkin. Mulla on vaikka mitä haaveita tulevaisuuden reissuista ja opiskelupaikoista, ja niiden takia oon hikettäny koulussa syksyn ja käyny vielä töissä lukion ohella.

Aika ehkä kultaa muistot, mutta oon ihan helkkarin ylpee ja onnellinen siitä, että olin vaihdossa. Tuntuu mahtavalta kertoilla mun Texas-tarinoita, ja älytä, mitä kaikkea onkaan tullu koettua. Asioita sielläkin oppii arvostamaan eritavalla nyt vuoden jälkeen. Rakastan aina sitä tunnetta, kun kuulen OneRepublicin I Lived -biisin sanat "I did it all/I owned every second that this world could give/
I saw so many places, the things that I did/Yeah with every broken bone/I swear I lived" koska tiedän, että oon oikeesti eläny täysillä ja pannu itteni likoon.

Niin ja entäs sitten se kielitaito? Sain lukion ykkösellä enkusta ysejä ja kaseja, eikä mun numero oo noussu kymppiin vaihtarivuoden jälkeenkään. Mun puhumistaidot kyllä kehitty, mutta mun jenkkikaverit käytti kieliopillisesti surkeeta englantia, eikä niiden slangisanoja voi kirjottaa kokeisiin, joten tässä asiassa vaihtarivuos ei pahemmin hyödyttäny. Mun motivaatio ei riitä joidenkin poikkeussääntöjen pänttäämiseen, koska tiedän, että pärjään enkulla oikeessa elämässä.

Suosittelen siis vaihtoa kaikille, koska vaikka se vuos on ohi, ne muistot ja kokemukset säilyy loppuelämän. Travelling is the only thing you buy that actually makes you richer. Ja oh well, mun matkailuhimo ei kadonnu mihinkään, haluaisin ulkomaille yliopistoon ja keväällä lähen viikoks Pekingiin "vaihtoon" meidän lukion yhteistyökouluun.

Ja ainiin, oon onnistunu laihduttamaan mun kymmenen vaihtarikiloakin pois aika kivuttomasti.(Jenkkien jälkeen ei oo tehnykkää mieli roskaruokaa) Jos joku nyt vaihdossa oleva tuskailee painonsa kanssa, niin mun mielestä kannattaa nauttia siellä maailmalla niistä ruuista, koska Suomessa ehtii sitten laihduttaa loppuelämänsä, mutta uppopaistettuja oreoita pääsee maistamaan vaan kerran ;)

BACK WHERE I BELONG

Viikko sitten mun lento laskeutu Suomen maaperälle, ja vaihtarivuosi tuli loppuunsa.

Vikat päivät Amerikassa ja ekat päivät täällä meni tunteiden sekaisessa sumussa, ja tuntuu, että niistäkin ois jo pieni ikuisuus. Välillä mun pitää nipistää itteeni, että ees tajuun olleeni Texasissa, ja toisinaan tuntuu niin hassulta olla Suomessa.

Elämä täällä tuntu hyvältä siitä lähtien, kun juoksin matkalaukkukärryjen kanssa halaamaan mun äitiä, parhaita ystäviä, iskää ja veljeä. Yhtäkkiä kaikki, joita mulla oli ihan hirvee ikävä, oli siinä ja mä vaan itkin, ja selitin sekavia niinkuin aina ennenkin. Ei ne unohtanu mua.
Ruisleipä maistu yhtä hyvältä kuin muistin, ja koleallakin säällä Helsingin keskustassa kiertely on tuntunu ihanalta. Kaverien kanssa jutut jatku siitä mihin jäätiinkin, ei yhtään tunnu, että olin 10 kuukautta poissa.

Jenkkien jälkeen oli outoa heittää uikkari pois Uimastadikan suihkussa, laittaa kortti kassojen maksupäätteeseen, nukkua pussilakanoissa ja kattoa suomalaisten kotien vaaleaa skandinaavista sisustusta. "Thank You" ja "Sorry" tuli multa pari päivää automaattisesti enkuksi, etin vessanpöntön vetonappulaa väärästä kohdasta ja ajoin metrolla vahingossa pysäkin ohi. Muuten Suomeen paluu on sujunu kivuttomasti, eikä "käänteistä kulttuurishokkia" oo ainakaan vielä tullu.

Kaverit valittaa Suomen säistä, ja vaikka palasinkin just Texasin kuumuudesta, niin silti mulla on enemmän kesäfiilis täällä kun siellä. Kesä on mulle ennenkaikkea vapautta mennä ja tulla sillon kun huvittaa, aamusia lenkkejä ja yöllisiä biletyksiä. Texarkanaan verrattuna Helsinki pursuaa tekemistä, oon niin ihana päästä kävelemään keskustaan, shoppailemaan ja pyöräilemään rannoille. Oon kaupunkityttö, ja mieluummin kuljen takki päällä stadin ihmisvilinässä kuin makaan bikinit päällä tyhjällä takapihalla ottamassa aurinkoa.

Suomi-elämä sujuu siis hyvin, kyllä toi vuos vaan opetti mut arvostamaan paljon useampia asioita kun oisin osannu odottaa. Jonakin tylsänä sadepäivänä tuun varmaan kirjottamaan tänne vikoista Texas-päivistä ja Washingtonin leiristä, tää oli pikanen fiilispostaus, koska jonkun elonmerkin halusin tänne laittaa.

COMING BACK TO WHERE YOU STARTED IS NOT THE SAME AS NEVER LEAVING

8 päivää ja lähen kohti Washington DC:ta, 11 päivän päästä oonkin jo kotona Helsingissä.

Niin kauan oon halunnu lähtee näkemään maailmaa vaihtarina, ja tuntuu niin hassulta, etta tässä tää nyt on. Ei enää kauaa niin kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle ja kaikki jatkuu samaa tuttua rataa, en oo äudai, ouTiiii, Miss Finland tai some-foreing-girl-whose-name-I-can't-pronounce. En oo enään eksoottinen vaihtari, jolla on hassu aksentti ja ihanat pohjoismaiset blondit hiukset, vaan ihan tavallinen 18-vuotias, joka on joskus seikkaillu Texasissa.

"Travelling is the only thing you buy that actually makes you richer" Ja kyllä täytyy sanoa, että tänne lähto kannatti. Ei mun elämä täällä oo ollu mitään ihmeellistä ilotulitusta, ja kymmenen kuukauden jälkeenkin voin sanoa viihtyväni paremmin Helsingissä. Kuitenkin, mun mielessä pyöri aina kysymys, "että millastakohan ois asua jossain ihan muualla" ja siihen saa vastauksen vaan itse näkemällä ja kokemalla. Kliseistä tai ei, oon niin ylpeä, että uskalsin lähteä kokeilemaan siipiäni ja huomasin niiden kantavan. Ei tää vuosi oo välttämättä ollu mun elämän paras - en voi sanoa olevani täällä onnellisempi kuin mitä Suomessakaan - mutta ehdottomasti ikimuistoisin. Mulla on ollu täällä niin tajuttoman rankkaa, ihanaa, hämmentävää ja hauskaa samaan aikaan, ja vaikka sillon syksyllä ei siltä tuntunutkaan, niin nyt osaan jo hymyillä pahoillekin päiville ja oon niin onnellinen, että sain kokea tän kaiken, myös itkut ja sen kaiken sopeutumattomuuden. Joskus mummona mulla on niin monta tarinaa keinutuolissa kerrottavana. Voin olla ylpee, etten jääny jossittelemaan, vaan otin riskin ja toteutin unelmani.

Ja näin se päivä vaan koitti

Tuntuu pahalta jättää kokonainen elämä tänne, mutta samaan aikaan en malttais odottaa kotiinpaluuta. Monta kertaa oon jo kuvitellu mielessäni, kuinka astun Helsinki-Vantaalle, ja siellä ne kaikki rakkaat on mua vastassa. Oon innoissani ihan arkisistakin hetkistä, kohta pääsen kuuntelemaan katusoittajia kesäisellä Aleksanterinkadulla, jopoilemaan merenrannoilla tuulen heiluttaessa hiuksia, juhlimaan parhaiden kavereiden kanssa, syömään ruisleipää ja Texarkanan kauppojen jälkeen Gina Tricot ja H&M:kin tuntuu ihan luksukselta. Voin taas olla se mursulahna-Outi, keksiä hassuja sanoja suomeksi ja nään ne ihmiset, jotka tuntee mut kaikista parhaiten koko maailmassa.
Vaikka en missään nimessä haluais viettää loppuelämääni pikkukaupungissa Texasissa, täältä lähteminen tulee olemaan tosi haikeeta. Sain kavereilta ihanan valokuva-albumin meidän kännykkäkuvista, ja mun jenkkibestie kirjotti sen taakse, ettei se osaa enään kuvitella elämäänsä ilman mua. Mun sydän repeää, kun rakkaita ihmisiä on kahdessa paikassa. Tuntuu niin mahdottomalta sisäistää, etten enää ikinä milloinkaan syö treenien jälkeistä aamupalaa Waffle Housessa mun parhaiden kavereiden kanssa, tai riehu niiden takapihojen altailla Texasin helteessä. Suomesta oli niin helppo lähteä, kun tiesi tulevansa takaisin, tänne paluusta mulla ei oo mitään takuuta. Pitää vaan ottaa kaikki irti jokaisesta hetkestä, ja hyväksyä se, että yks osa elämästä päättyy ja uus alkaa.