CONTENTEDNESS & NEW ADVENTURES

One happy girl at the place she loves.

Mul on kaks asiaa!

A) LÄHEN ALLE KAHEN VIIKON PÄÄSTÄ SEIKKAILEMAAN YMPÄRI EUROOPPAA (Interrail-jutuista voitte lukee täältä)

B) Diippi aamuöinen postaus vaihtarivuoden jälkeisistä fiiliksistä:

Tasan vuos sitten juoksin matkalaukkukärryjen kanssa halaamaan mun perhettä ja parhaita ystäviä. Aika tuntu pysähtyvän. Itkin, nauroin ja itkin. Olin niin hämmentyny, mutta samaan aikaan jotenki varma. Olin kuvainnolisesti ja kirjaimellisesti tullu kotiin, kaikki palaset tuntu yhtäkkiä loksahtavan kohdalleen. Ja se sama fiilis on kestäny nyt vuoden.

Jos joku ois kertonu mulle ennen vaihtarivuotta, että sen jälkeinen aika tulee olemaan mun elämän onnellisin, en ois ikinä uskonu. Yläasteella mulla oli hirvee tarve päästä äkkiä pois Suomesta, suunnittelin kuinka paikkaisin laukut, enkä ikinä palais. Vaihtariks lähteminen oli mun elämän päämäärä, enkä ees halunnu kuvitella aikaa sen jälkeen. Tai jos kuvittelin, niin haaveilin salaa vaan jääväni maailmalle.Mutta niin siinä vaan kävi, että kaukaa näki lähelle, Vaikka Texarkanasta lähtö oli haikeeta, niin en olis halunnu jäädä sinne yhtään pidemmäks aikaa, ja kotiinpaluu tuntu paremmalta, kun oisin ikinä osannu odottaa. Monet sanoo, että vaihtarivuoden ansiosta niillä on kaks kotia, musta tuntuu, että sain yhden, Helsingin. Ja Haloo Helsinki-biisin kertosäe ja kohta"Ei ole kiire sanoo sanaakaan, ei ole tarve vetoo Jumalaan, kun on jo paratiisissa/Nyt Itämeren tyttärellä on hyvä olo, sydän hellä. Nyt mieli lentää korkealla,tän betonisen taivaan alla" saa mut usein herkistymään, vaikka vihaan monia muita niiden biisejä.

  Nyt mussa on kuitenkin myös pala jenkkiä, sellanen täysillä yrittämisen mentaliteetti, ikävä kadulla hymyileviä ihmisiä, rakkaus englannin kieleen ja viha suomalaisten pessimismiä ja vaatimattomuutta kohtaan. Mutta jenkkipiirteetkin vaan vahvistaa Suomi-Outia, sen sijaan, että valittaisin nyrpeistä ihmisistä, koitan olla se, joka hymyilee kadulla vastaantulijoille.

Jenkkivuosi oli mulle myös fyysisesti tosi raskas, kun treenattiin uintia 10 kertaa viikossa. Meidän harjotukset oli oikeesti rankkoja, oon aika varma, että olin ihan ylikunnossa koko ton ajan. Olin aina väsyny, ja 6:00 arkipäivisin alkavien treenien takia ehdin harvoin nukkua kunnolla, ja illalla piti kokoajan olla menossa jossain, että saisin vaihtarivuodesta kaiken irti. Ja sit vaan mätin kaikkea sokeriruokaa, että jaksaisin olla ees vähän skarppina. Takasin tultuani oon oppinu kuuntelemaan mun kehoa, sanon kivoilleki jutuille joskus ei, koska villein yolotuskaan ei oo lopulta kivaa, jos olo on aina kun rekan alle jääneellä zombilla. Nyt musta kuitenki tuntuu, että oon löytäny sen kliseisen tasapainon liikunnan ja levon sekä nukkumisen ja yoloseikkailujen väliltä.

Ja silti, vaikka oon niin tavattoman onnellinen täällä, en millään malta pysyä paikoillani, vaan janoan entistä enemmän uusia kokemuksia. Exchange programs should come with a "traveling is extremely addictive"-tag. Sen takia lähenkin ihan kohta mun parhaan kaverin kanssa tutkimaan Eurooppaa. Mutta tällä kertaa en enää etsi, lähen vaan seikkailemaan tietäen, että mulla on ihana koti, johon palata.

Toivottavasti muillakin ex-vaihtareilla (ja tulevilla ex-vaihtareilla) on yhtä hyvät paluu-fiilikset kun mulla. Tää blogi päättyy nyt vihdoin tähän ja  oli ihanaa jakaa mun vuos ja vaihtarielämää täällä!

<3 Outi

Mitä vaihtarivuodesta jäi käteen? - My thoughts after half a year

Puolisen vuotta (jostain syystä en enää laske päiviä yhtä tarkkaan kun ennen lähtöä..) on jo kulunu siitä, kun saavuin takas koto-Suomeen. En tiedä lukeeko tätä blogia enää kukaan, mutta joululagauksen keskellä iski kirjotusfiilis ja ainakin ite voin palata näihin mietteisiin.

Koko vaihtarivuosi alkaa tavallaan tuntua jo tosi hassulta ja kaukaiselta ajatukselta, vaikka samalla se on jollakin tapaa läsnä mun ajatuksissa ja elämässä joka päivä. Somen infovirrasta tulee väkisinkin nähtyä jenkkikavereiden elämää, sen lisäksi snäppäilen päivittäin mun venäläiselle host-siskolle sekä parhaille jenkkikavereille. Uskon, että nää suhteet tulee kestämään mun loppuelämän, ja ainaki host-siskoa lähen varmasti vielä moikkaamaan. Ollaan myös vieläkin yhteydessä mun NYCin orientaatioleirityyppien kanssa, ja oon tutustunu muihinki ex-vaihtareihin, mikä on mahtavaa. Texarkanaan en sinänsä kaipaa, vaikka mulla onkin ikävä ihmisiä siellä, ja niiden ig-kuvia katellessa tulee usein haikee olo.

Suomeen paluu mulla on sujunu tosi kivuttomasti. Usein puhutaan käänteisestä kulttuurishokista, mutta - alkupäivien hämmennystä lukuunottamatta - en sellasta oo kokenu. Ysiseiskojen vuosiluokalle meno syksyllä tuntu ahdistavalta ajatukselta, ja tbh oon hengannu tosi paljon abien ja muiden paluuvaihtarien kanssa. Ekassa jaksossa istuin kaikilla kursseilla jonkun ex-vaihtarin vieressä, mutta nyt kolmosjaksossa oon ottanu itteeni niskasta kiinni ja tunkenu niihin kakkosten porukoihin, ja nopeesti oon niihin tutustunu, ku oon vaan uskaltanu eka mennä mukaan. :)

Vaihtarivuoden aikana itsenäistyin ja kasvoin henkisesti monellakin tapaa. Opin arvostamaan monia asioita, joita ennen pidin niin itsestään selvinä. Matkailu avartaa, ja vaihtovuosi avas mun silmät. Tää syksy onkin ollu mun elämän onnellisinta aikaa. Tuntuu, että osaan aidosti iloita niistä arjen pikkujutuista, kuten Aleksin jouluvaloista tai saunakeskusteluista mutsin kanssa.Texarkanan tylsyys ja tapahtumaköyhyys avas mun silmät Helsingin elävyydelle ja sellanen kokemushakuinen ja ennakkoluuloton "pitää osallistua vaikka mummojen two-step -tunnille ja lähteä retkelle maissipellolle, koska ikinä ei tiedä mitä löytää" -asenne on varmaan mussa jäädäkseen. Tänä syksynä oonkin ollu turistina kotikaupungissani, ja raahannu mun kavereita vaikka mihin tapahtumiin kaljakellunnasta ja silakkamarkkinoista Lucia-kulkueeseen, koska tuntuu niin hölmöltä jättää tän kaupungin mahollisuuksia käyttämättä.

Oon myös oivaltanu, kuinka paljon omilla valinnoillaan voi vaikuttaa onnellisuuteensa ja saanu lisää uskallusta elää "if it makes you happy, then do it, if it doesn't then don't" -periaatteen mukaan. Mua ei enää kiinnosta, vaikka joku pitäis mua nolona, koska mä tiedän kuka mä oon, ja mikä tekee mut onnelliseksi. Kliseistä, mutta uskallan olla oma itseni, koska viime vuonna huomasin, kuinka henkisesti raskasta omien mielipiteiden sensuroiminen on. Jenkkien suorituskulttuurissa elämisen jälkeen musta on tullu määrätietoisempi. Siellä painotettiin niin paljon sitä, kuinka unelmat toteutuu, jos niiden eteen vaan tekee työtä, ja se asenne tarttu muhunkin. Mulla on vaikka mitä haaveita tulevaisuuden reissuista ja opiskelupaikoista, ja niiden takia oon hikettäny koulussa syksyn ja käyny vielä töissä lukion ohella.

Aika ehkä kultaa muistot, mutta oon ihan helkkarin ylpee ja onnellinen siitä, että olin vaihdossa. Tuntuu mahtavalta kertoilla mun Texas-tarinoita, ja älytä, mitä kaikkea onkaan tullu koettua. Asioita sielläkin oppii arvostamaan eritavalla nyt vuoden jälkeen. Rakastan aina sitä tunnetta, kun kuulen OneRepublicin I Lived -biisin sanat "I did it all/I owned every second that this world could give/
I saw so many places, the things that I did/Yeah with every broken bone/I swear I lived" koska tiedän, että oon oikeesti eläny täysillä ja pannu itteni likoon.

Niin ja entäs sitten se kielitaito? Sain lukion ykkösellä enkusta ysejä ja kaseja, eikä mun numero oo noussu kymppiin vaihtarivuoden jälkeenkään. Mun puhumistaidot kyllä kehitty, mutta mun jenkkikaverit käytti kieliopillisesti surkeeta englantia, eikä niiden slangisanoja voi kirjottaa kokeisiin, joten tässä asiassa vaihtarivuos ei pahemmin hyödyttäny. Mun motivaatio ei riitä joidenkin poikkeussääntöjen pänttäämiseen, koska tiedän, että pärjään enkulla oikeessa elämässä.

Suosittelen siis vaihtoa kaikille, koska vaikka se vuos on ohi, ne muistot ja kokemukset säilyy loppuelämän. Travelling is the only thing you buy that actually makes you richer. Ja oh well, mun matkailuhimo ei kadonnu mihinkään, haluaisin ulkomaille yliopistoon ja keväällä lähen viikoks Pekingiin "vaihtoon" meidän lukion yhteistyökouluun.

Ja ainiin, oon onnistunu laihduttamaan mun kymmenen vaihtarikiloakin pois aika kivuttomasti.(Jenkkien jälkeen ei oo tehnykkää mieli roskaruokaa) Jos joku nyt vaihdossa oleva tuskailee painonsa kanssa, niin mun mielestä kannattaa nauttia siellä maailmalla niistä ruuista, koska Suomessa ehtii sitten laihduttaa loppuelämänsä, mutta uppopaistettuja oreoita pääsee maistamaan vaan kerran ;)

BACK WHERE I BELONG

Viikko sitten mun lento laskeutu Suomen maaperälle, ja vaihtarivuosi tuli loppuunsa.

Vikat päivät Amerikassa ja ekat päivät täällä meni tunteiden sekaisessa sumussa, ja tuntuu, että niistäkin ois jo pieni ikuisuus. Välillä mun pitää nipistää itteeni, että ees tajuun olleeni Texasissa, ja toisinaan tuntuu niin hassulta olla Suomessa.

Elämä täällä tuntu hyvältä siitä lähtien, kun juoksin matkalaukkukärryjen kanssa halaamaan mun äitiä, parhaita ystäviä, iskää ja veljeä. Yhtäkkiä kaikki, joita mulla oli ihan hirvee ikävä, oli siinä ja mä vaan itkin, ja selitin sekavia niinkuin aina ennenkin. Ei ne unohtanu mua.
Ruisleipä maistu yhtä hyvältä kuin muistin, ja koleallakin säällä Helsingin keskustassa kiertely on tuntunu ihanalta. Kaverien kanssa jutut jatku siitä mihin jäätiinkin, ei yhtään tunnu, että olin 10 kuukautta poissa.

Jenkkien jälkeen oli outoa heittää uikkari pois Uimastadikan suihkussa, laittaa kortti kassojen maksupäätteeseen, nukkua pussilakanoissa ja kattoa suomalaisten kotien vaaleaa skandinaavista sisustusta. "Thank You" ja "Sorry" tuli multa pari päivää automaattisesti enkuksi, etin vessanpöntön vetonappulaa väärästä kohdasta ja ajoin metrolla vahingossa pysäkin ohi. Muuten Suomeen paluu on sujunu kivuttomasti, eikä "käänteistä kulttuurishokkia" oo ainakaan vielä tullu.

Kaverit valittaa Suomen säistä, ja vaikka palasinkin just Texasin kuumuudesta, niin silti mulla on enemmän kesäfiilis täällä kun siellä. Kesä on mulle ennenkaikkea vapautta mennä ja tulla sillon kun huvittaa, aamusia lenkkejä ja yöllisiä biletyksiä. Texarkanaan verrattuna Helsinki pursuaa tekemistä, oon niin ihana päästä kävelemään keskustaan, shoppailemaan ja pyöräilemään rannoille. Oon kaupunkityttö, ja mieluummin kuljen takki päällä stadin ihmisvilinässä kuin makaan bikinit päällä tyhjällä takapihalla ottamassa aurinkoa.

Suomi-elämä sujuu siis hyvin, kyllä toi vuos vaan opetti mut arvostamaan paljon useampia asioita kun oisin osannu odottaa. Jonakin tylsänä sadepäivänä tuun varmaan kirjottamaan tänne vikoista Texas-päivistä ja Washingtonin leiristä, tää oli pikanen fiilispostaus, koska jonkun elonmerkin halusin tänne laittaa.